Alvar & Aino Aalto
Modernin tyylin pioneerit
Arkkitehti- ja muotoilijapariskunta Alvar Aalto (1898-1976) ja Aino Aalto os. Marsio (1925-1949) muuttivat modernin arkkitehtuurin sekä designin suuntaa ja olivat edelläkävijöitä humanististen ja luonnonläheisten tilaratkaisujen suunnittelussa.
Kahden mielen kohtaaminen
Alvarin ja Aino Aallon kokivat kehitysvuotensa Teknillisessä korkeakoulussa (nykyinen Aalto -yliopisto) kriittisenä aikana Suomen historiaa. He tapasivat arkkitehtuurin opiskelijoina 1910-luvulla, jota varjostivat maailmaa mullistavat poliittiset tapahtumat: Ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumous, Suomen tasavallan perustaminen ja niitä lopulta seurannut sisällissota, jossa myös nuori 20-vuotias Alvar taisteli opiskelutovereidensa rinnalla. Sotavuosien traumasta syntyi Aaltojen uran päämäärä ja raison d’être – palava halu uudelleenrakentaa, parantaa jakautunut ja kärsinyt kansakunta sekä määritellä sen arvot ja rooli maailmassa.
Alvar Aallolla oli alkuun vaikeuksia löytää töitä Helsingistä, joten hän päätti perustaa arkkitehtitoimistonsa kotikaupunkiinsa Jyväskylään vuonna 1923. Muuttoa ei ehkä motivoinut pelkkä kotiseuturakkkaus, sillä Aino Marsio työskenteli Jyväskylässä Gunnar Wahlroosin studiossa. Vahva ja itsenäisesti ajatteleva moderni nainen – Marsio oli yksi ajan harvoista naisarkkitehdeistä, joita valmistui teknillisestä yliopistosta – vain vuosi ennen Aaltoa. Hän oli jo työskennellyt useiden menestyksekkäiden arkkitehtien toimistoissa, mukaan lukien Oiva Kallion ja Bengt Schalinin, ja matkustanut Eurooppaan hakemaan vaikutteita. Kahden kunnianhimoisen nuoren arkkitehdin välillä oli täytynyt olla vahva vetovoima, sillä heti seuraavana vuonna Alvar suostutteli Ainon liittymään studioonsa, ja pariskunta meni vielä samana syksynä naimisiin.
Funktionalismi ja ongelmanratkaisu
Jyväskylä tarjosi Aalloille mahdollisuuden suunnitella ja toteuttaa omia luomuksiaan. Aallot viettivät suuren osan näistä varhaisista vuosista matkaten Euroopassa tutustumassa modernistisen arkkitehtuurin uuteen aaltoon, esimerkiksi Walter Gropiusin ja Le Corbusierin teoksiin, vaikka klassisten tyylien vaikutus Aaltojen tuotantoon oli edelleen havaittavissa esimerkiksi Jyväskylän Työväentalossa (1924-1925). Aaltojen osallistuminen CIAMiin (Congrès Internationaux d'Architecture Moderne) muodosti läheiset siteet eurooppalaisiin arkkitehteihin, kriitikoihin ja kirjailijoihin, kuten Sigfried Giedioniin, Philip Morton Shandiin ja Bauhaus opettajaan ja valokuvaajaan László Moholy-Nagyiin.
Aaltojen läpimurto tapahtui 1930-luvun alussa. Heidän moderni ja puhdas tyylinsä, jossa valoisiin ja avoimiin tiloihin yhdistyivät funktionalistinen lähestymistapa ja eritoten Alvarin kiinnostus teknisten ongelmien ratkaisuun yhteistyössä insinöörien kanssa, kuten hänen Turun Sanomat rakennuksen (1930) suunnittelemat tukipilarit, takasi heille teollistajien ja tehtailijoiden suosion. ‘Paperiperkeleenä’ tunnetun kauppaneuvos Gösta Serlachiuksen tuella Aallot saivat ensimmäisen teollisen toimeksiantonsa ja suuren mittakaavan hankkeensa.
Oulussa sijaitseva Toppilan sellutehdas (1931) oli monella tapaa käännekohta ja koealusta Aaltojen uralla: funktionaalisen ja modernin muotoilun sekä betonista valettujen mielenkiintoisten teknisten ratkaisujensa vuoksi. Monia Aaltojen tunnetuimmista tyylielementeistä kokeiltiin ensi kertaa juuri tässä kohteessa, kuten rohkeiden värimaailmojen hyödyntäminen sekä tilan dramaattinen käyttö, liioitellut muodot ja valon korostaminen. Tehtaan ainutlaatuinen puuhakesiilo Aalto Siilo (1931) sai merkittävää huomiota Arkkitehti-lehdessä ja sitä saapui valokuvaamaan myös László Moholy-Nagy. Projektin menestyksen ansiosta Aallot nauttivat kymmenistä paperiteollisuuden tarjoamista toimeksiannoista uransa loppuun asti, joista merkittävimpiä ovat Sunila (1938), Anjalankoski-Tehtaanmäki (1939) ja Enso-Gutzeitin pääkonttori (1962).
Moderni lähestymistapa materiaaleihin
Aino ja Alvar Aallon vahvuuksia vertaillessa huomaa, että itse asiassa Ainon kautta heidän työskentelyynsä ilmestyi se intiimi materiaalein ymmärrys, joka on niin ominaista heidän tyylilleen. Uransa alussa hän oli opiskellut Hietalahden Puuseppätehtaalla ja työskennellyt muurarina – tuohon aikaan melko rohkeita tekoja naiselle. Ainon puun ja tiilen käsittelytaidot sekä hänen myöhempi intohimonsa lasiin olivat avain pariskunnan kaareviin muotoihin, jotka johtivat heidät huonekalujen ja muotoiluun pariin. Juuri heidän saavutuksensa huonekalujen ja muotoilun saralla kiidättivät Aallot parrasvaloihin 1930-luvulla. He herättivät kansainvälistä ihailua erityisesti Fortum & Masonin -, Milanon triennaalen - ja Pariisin maailmannäyttelyissä, ja Iittala kanssa yhteistyössä tehdystä Bölgeblick-lasisarjasta (1932) ja Aalto-maljakosta (1936) on tullut suomalaisten kotien designsuosikkeja.
Artek-huonekaluliikkeen he perustivat vuonna 1935 tekemään kaarevia laminoidusta puusta tehtyjä kalusteita. Aino toimi pääsuunnittelijana ja vastasi liiketoiminnan päivittäisestä pyörittmisestä, kun taas Alvar kehitti studiolla yhä holistisempaa lähestymistapaa arkkitehtuuriin, ja halusi edistää suunnitelua, jossa huonekalut toimivat osana arkkitehtoonista kokonaisuutta. He alkoivat lähestyä koko rakennuksen suunnittelua kuin yhtenäistä kokonaisvaltaista taiteellista teosta, joten ei ehkä ole yllättävää että Ainon suunnittelutyö laajeni nopeasti puukalusteista ja laseista myös valaisimiin ja kankaisiin. Savoy-ravintolan sisustus (1937) ja Villa Mairea (1939) ovat ehkä kattavimpia esimerkkejä Aaltojen “lattiasta kattoon” -lähestymistavasta.
Palava rakkaus tilaan ja valoon
Vaikka viime vuosisadalla onkin ollut tapana korostaa sooloilevaa miesneroa erakkomunkin lailla syventyneenä studioonsa, Aaltojen lähestymistapa perustui alusta lähtien tiiviiseen yhteistyöhön. Pariskunta työskenteli yhdessä sekä arkkitehti- että muotoiluprojekteissaan, ja monet heidän merkittävimmistä menestyksistään, kuten New Yorkin maailmannäyttelyn Suomen paviljonki (1939), syntyivät kollektiivisen tila- ja materiaaliajattelun pohjalta. Suomen pavilijongin ohuista puusäleista muotoutuva kaareva olemus, joka hehkui valoa revontula lailla. Se toi heille korkeimman mahdollisen kunnianosoituksen, kun kuuluisa arkkitehti Frank Lloyd Wright totesi sen näyhtyään: “Aalto on nero!"
Aaltojen persoonallista tyyliä tältä kaudelta ilmentää vahva humanistinen lähestymistapa, joka korosti luonnonmateriaaleja, orgaanisesti kaartuvia linjoja, luonnonvalon runsasta käyttöä, avoimia ja ilmavia tiloja sekä käyttäjäkokemuksen huomioimista. Parhaita esimerkkejä 30- ja 40-lukujen tuotannosta ovat Paimion parantola (1933), jossa Aallot viettivät paljon aikaa pohtiessaan tiloja sängyssä makaavien tuberkuloosipotilaiden näkökulmasta ja loivat mukautettuja huonekaluja ja värimalleja toipumista varten; ja Viipurin kirjaston (1935) kattoikkunalliset lukutilat ja auditorion akustisesti puupaneloitu ja pehmeästi unduloiva katto. Arkkitehtuurin ja muotoilun yhdistelmä nosti Aallot kansainvälisen huomion keskipisteeseen, joka huipentui yksityisnäyttelyyn New Yorkin MOMA -museosa (1938) – suuremmoinen tunnustuksenosoitus, joka oli aiemmin myönnetty vain Le Corbusierille – sekä Sigfried Giedionin modernin arkktehtuurin suurteokseen Space, Time and Architecture (1949), jonka esitteli Aaltojen tuotantoa kattavammin kuin kenenkään toisen arkkitehdin. Yli 25 vuotta kukoistanut yhteistyö päättyi yhtä-äkkisesti Ainon kuoltua rintasyöpään vuonna 1949.
Myöhäiset kokeilut ja ekologia
Alvar Aallon jälkituotanto on täynnä merkittäviä tilauksia ja suuria julkisia rakennuksia Suomessa ja ulkomailla, mikä heijastaa Aallon kiteytynyttä asemaa kansainvälisesti maineikkaana arkkitehtinä: MIT Baker House (Massachusetts, 1949), Jyväskylän yliopisto (1957), Maison Louis Carré ( Ranska, 1959), Kunsten-museo (Tanska, 1972) ja Essenin oopperatalo (Saksa, 1988). Nämä rakennukset osoittavat myös Aallon kasvavaa kiinnostusta palikoista ja aaltoilevista tiili- ja laattapinnoista koostuviin rakennuksiin; vaikka osa näistä, kuten eritysesti Finlandia-talon (1976) Carrara-marmoripinnoitus, koetaan jokseenkin mahtaileviksi ja steriileiksi verrattuna Aallon aikaisempiin lämpimiin puupintoihin ja pehmeästi kaartuviin muotoihin.
Suurten julkisten tilausten sijaan paljon mielenkiintoisempana pidetään Aallon kesämökkiä – Muuratsalon koetaloa (1954), jonka rakentamisen Alvar aloittaa tavattuaan toisen vaimonsa, arkkitehti Elissa Aalto os. Mäkiniemen (1922-1994). Muuratsalosta tulee Aallon testilaboratorio ja leikkikenttä, jossa kokeilee materiaali- ja rakenteellisia ideoitansa, ja pohtii vapaamuotoisten rakenteiden ongelmanratkaisua ja luonnon tuomista rakenteisiin. Sen kuuluisa julkisivu – valmistettu erilaisista tiili- ja keraamikkatestilaatoista – muistuttaa meitä siitä, että jatkuva kokeilu auttoi viemään Aaltojen ajattelua eteenpäin. Hänen muistiinpanoistaan löytynyt lista tulevista projekteista, sisältää kiinnostavia mainintoja esimerkiksi "solaarilämpökokeilusta", joita hän ei sääli kyllä koskaan päässyt toteuttamaan. On hämmästyttävää ajatella kuinka paljon edellä aikansa Aaltojen lähestymistapa tuntuu olevan vielä tänäkin päivänä.